Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Kukaan ei ole tainnut säästyä kohtaamasta jollain tavalla terapiaa luonnehtivaa ikiaikaisinta mielikuvaa. Nimittäin ajatusta siitä, että terapiassa olisi jotain hävettävää. Tai toisin sanoen, että terapiassa käyvät ihmiset jollain tavalla eroaisivat muusta massasta – ja nimenomaan eivät edukseen.

Kyseenalaistan tämän vahingollisen myytin. Tai en vain kyseenalaista, vaan vastustan. Terapiassa ei yksinkertaisesti ole hävettävää. Piste.

Hävettävää on enemmänkin sellaisessa kulttuurissa, jossa ihmisten oikeus olla kokonaisia – siis tuntevia, haavoittuvia ja kokevia – kyseenalaistetaan. Koska nimenomaan sellainen kulttuuri, joka kieltää ihmiskuvan, jossa ihminen on tunteva, kokeva ja herkkä, leimaa terapiankin häpeälliseksi hölynpölyksi. Sellainen kulttuuri on julma ja armoton, enkä ainakaan itse haluaisi elää sellaisessa yhteisössä. Ajatuskin alkaa ahdistaa.

Terapiaan liitettävä häpeän leima on kulttuurillisesti meihin syvälle upotettu mielikuva, ja sillä on pitkä historiansa. Terapian häpeällisyyttä pidetään usein niin itsestään selvänä, että emme ehkä huomaa kovin helposti, kuinka julmaan ja hapettomaan ihmiskäsitykseen se perustuu. Aika harva kuitenkaan kysyessä sanoisi ajattelevansa, että ihmiseltä olisi kiellettävä tunteet ja haavoittuvaisuus, tai että ihmisen tulisi olla kylmä, mekaaninen suorituskone. Silti moni pitää terapiaa häpeällisenä, heijastaen nimenomaan ajatusta siitä, että inhimillisissä tunteissa ja tarvitsevuudessa olisi jotakin pahaa, huonoa tai väärää. Että ”paremmat ihmiset” eivät lainkaan altistuisi sellaisille elämän vaikeille ulottuvuuksille, joihin terapia tarjoaa pelastusrengasta.

Tämä on täyttä huttua. Kaikki meistä täällä maankamaralla altistuvat myös vaikeille tunteille. Tai oikeastaan, on kyllä olemassa yksi ryhmä, joka ei kohtaa vaikeita tunteita – nimittäin psykopaatit. Ja hekin säästyvät niiltä vain siksi, että he eivät tunne mitään. Me muut taas emme voi välttyä vaikeilta hetkiltä ja sisällämme vellovilta myrskyiltä, koska ne kuuluvat ihmisyyteen. Eihän hyväkään tunne tuntuisi niin hyvältä, jos ei olisi olemassa sitä pahaa kokemusta, jota vasten hyvä peilautuu. Muumipapan sanoin: ”Luultavasti myrskyjä onkin vain siksi, että niiden jälkeen saataisiin auringonnousu.”

Ne viisaat meistä, jotka tunnistavat ja tunnustavat vaikeat tunteet itsessään, hakevat niihin apua joko omasta lähipiiristään tai terapiasta. He saavat mahdollisuuden työstää asioita, kasvaa ja päästä eteenpäin.  Ne, jotka eivät niitä tunnista, hyvin todennäköisesti purkavat pahan olonsa muihin ihmisiin.

Miksi sitten terapiaa niin usein pidetään häpeällisenä? Syyt ovat varmastikin kulttuurihistorialliset ja palautuvat aikoihin, joissa terapiaa tarjottiin vain ”hulluille”, jotka oli muutoinkin suljettu voimakkaasti ulos yhteisöstä. Ihmisyhteisöt sääntelevät aina yksilöiden ilmaisun vapautta ja sitä tilaa, missä määrin yksilö saa erota toisista. Jonkin toiminnan häpeällistäminen on yksi tapa hallita yhteisön jäseniä ja saada heidät mukautumaan aikansa normeihin.

Häpeä on syvästi sosiaalisesti syntyvä tunne. Tämän tunnistaa varmasti kuka tahansa omasta elämästään: monia asioita, joita tekee yksin kotona, ei tekisi sosiaalisessa tilanteessa. Näin on usein siksi, että yksin ollessaan ei tarvitse olla esillä toisille ja altistua häpeän mahdollisuudelle.

Vaikka tunnemme häpeän syvästi sisällä itsessämme, sen juuret ovat sosiaalisessa yhteisössä ulkopuolellamme. Vain yhteisö voi luoda käsityksiä siitä, mikä on hävettävää, ja antaa sosiaalisia tuomioita normien rikkomisesta. Näitä tuomioita voi olla esimerkiksi sosiaalinen eristäminen ja näkymättömäksi tekeminen (monille koulun pihalta tuttuja taktiikkoja).

Eri aikoina erilaiset kulttuurit ovat merkinneet erilaisia asioita häpeällisiksi. Esimerkiksi 1800-luvun Kiinassa tavalliset jalkaterät olivat naiselle häpeälliset. Jos sattui haluamaan olla kunniallinen nainen, jalat piti kivuliaasti surkastuttaa pieniksi ja elottomiksi. Tuossa ajassa ja paikassa nämä merkitykset olivat totta, mutta meille ne tuntuvat lähinnä väkivaltaisilta, jopa naurettavilta.

Koska häpeä on niin sosiaalinen tunne, sillä on helppoa hallita ihmisiä. Sitä voidaan käyttää sosiaalisena työkaluna, koska se menee niin syvälle ihmisen tunnekokemuksen ytimeen. Kiusaajat saavat käyttövoimansa siitä, että he aktivoivat kiusattavissaan nimenomaan häpeän tunnetta.

Toisaalta häpeä on myös yhteisöjä rakentava voima, koska häpeän tunteiden kautta luodaan täysin järkeviäkin sääntöjä ihmisten välille. Esimerkiksi moni varmaan varastaisi tavaroita toisilta, jos kiinni jääminen ei olisi niin sietämättömän häpeällistä. Näin häpeä estää meitä tekemästä pahaa toisillemme, jolloin se on kaikkien etu.

Viesti, jonka haluan tällä kirjoituksella lähettää, on se, että vaikka häpeällä on monia järkeviäkin kohteita, olisi syytä lakata häpeämästä terapiaa. Hävetään toisten satuttamista, mutta ei itsestämme huolehtimista. Ei hävetä inhimillisyyttämme, itkuja ja palaa kurkussa. Vain niitä kohtaamalla saamme mahdollisuuden kasvaa ja löytää itsemme. Yleensä toisissakin ihmisissä eniten rakastamme heidän haavoittuvaisuuden hetkiänsä: kun he kääntyvät puoleemme, hakien tukeamme ja turvaamme. Suodaan sama myös itsellemme.

Kuva: Anneli Pollari.

Etsitkö terapiaa Tampereella?