Tiedätkö sen tunteen, kun pää on yllättäen ja odottamatta yhtäkkiä ihan tyhjä? Kun täytyisi esimerkiksi puhua tai kirjoittaa, mutta aivot sanovatkin sopimuksen irti?
Itselleni se on kummallisen yleinen ja toistuva kokemus. Jostain syystä aivoni sakenevat varsinkin silloin, kun pitäisi kirjoittaa jotakin pitkään lykättyä ruudinkuivaa hankepaperia tai puhua kriittiselle yleisölle. Myös yritykseni oppia jotakin yritysverotuksesta katoavat sumentuneeseen otsalohkoon…
Ajatustyötä tekevälle tyhjä pää ei ole toivottava olotila. Mutta juuri ajatustyöläiselle se tulee todennäköisesti helpoiten ja useimmiten, koska ajatustyö tietysti ylikuormittaa aivoja. Kuormitettaessa aivoilla väsymys tulee vastaan siinä missä muillakin ruumiinosilla. Moni varmaan tunnistaa, kuinka tämän henkisen väsymyksen tullessa ajatus ei enää luista, vaikka fyysistä energiaa olisikin jäljellä yllin kyllin.
Yllättäen terapeutille tyhjä pää on kuitenkin hyvä asia. En viittaa nyt varsinaisesti henkiseen väsymykseen, mutta kuitenkin sellaiseen tyhjään päähän, jossa ajatusten tuottaminen hidastuu. Miksi tämä on hyvä asia terapeutille? Siksi, koska terapeutin tehtävänä ei ole olla ajatusautomaatti, joka tarjoaa asiakkaalle mielipiteitänsä tai välttämättä edes tietojansa. Sen sijaan terapeutin täytyy hypätä mukaan asiakkaan tarinaan ja osata kysyä siitä lisää. Jotta tämä onnistuisi, terapeutin pitää osata olla ”tietämättä” asioista, koska asiakkaan tarinassa vain asiakas itse on tietäväinen. Tyhjäpäinen terapeutti osaa siis kysyä lisää ja pitää oman ajatusmyllynsä kiinni asiakkaan puhuessa. Hän ei tee päätelmiä jostakin sellaisesta, jota asiakas ei itse ole kertonut.
Tahaton tyhjäpäisyys on turhauttava kokemus, mutta tarkoituksellinen tyhjäpäisyys on suorastaan vaikeaa. Koitapa keskustella jonkun kanssa vain asioista, joita hän sanoo, olettamatta jotakin muuta sanojen taustalle. Ja kysyä lisää kertomatta asioista omia mielipiteitäsi tai vastaavia kokemuksiasi.
Oletko koskaan tarjonnut vilpittömästi apua toiselle ihmiselle, ja tullut väärinymmärretyksi siten, että toinen on ymmärtänyt sinun viestivän, että hän olisi jollain tavalla pystymätön tai osaamaton? Itselleni on ainakin käynyt niin, että olen uskonut voivani auttaa toista jossakin, mistä toinen on sitten loukkaantunut. Hän on vilpittömistä aikomuksistani kuullut sanoissani jotakin loukkaavaa.
Kysyin edellistä havainnollistaakseni sitä, kuinka nopeasti tulkitsemme asioita tietämättä niistä enempää ja hyppäämme näin oletuksiin ja tulkintoihin puhutusta. Tietysti näistä tulkinnoista syntyy ihmisten välille helposti väärinymmärryksiä.
Luonnollisessa keskustelussa teemme jatkuvasti tulkintoja siitä, mitä toinen sanoilla tarkoittaa, ja nämä tulkinnat ovat niin nopeita ja huomaamattomia, että tuntuu siltä kuin ikään kuin kuulisimme sanoissa jotakin sellaisia sisältöjä, joita puheessa ei kuitenkaan ole. Sosiaalipsykologian alalla tutkitaankin vuorovaikutusta, jotta voidaan paremmin ymmärtää, miten tällaiset tulkinnat syntyvät. ”Onko se jonkinlaista taikaa?”, on vuorovaikutusprosessin tutkimuksen isä Harvey Sacks kysynyt oppilailtaan. (Ks. Ruusuvuori 2005.)
Tällä tekstillä ei ole opetusta. Mietin vain, että aina ei kannata tietää asioita ja kuinka oletamme asioita helposti puhutun taakse ilman, että meillä on varsinaisesti tietoa siitä, mitä puhuja sanoillaan itse tarkoittaa. Että aito kysymys ja utelias kiinnostus toisen tarinasta on monesti arvokkaampaa kuin uskomme, koska vain sen avulla pääsemme edes vähän lähemmäs sitä, mikä on puhujan tarkoitus ja oma versio asiasta. Ja myös, että joskus tietämistä parempaa on antaa aivojen sumentua ja olla kuutamolla.
Viittaus: Ruusuvuosi, Johanna (2005) Arkielämän metodit ja keskustelunanalyysi. Teoksessa Hänninen, Partanen & Ylijoki (toim.): Sosiaalipsykologian suunnannäyttäjiä. Tampere: Vastapaino.
Kuva: Anneli Pollari.
