

Monet ovat kuulleet Franklin D. Rooseveltin kuuluisat sanat: ”Meillä ei ole muuta pelättävää kuin pelko itse – se nimetön, syyttä ilmestyvä kauhu, joka halvaannuttaa tarvitut ponnistukset ja kääntää kehityksen taantumaan.” Vaikka Franklin puhuu pelosta, mielestäni hän voisi yhtä lailla puhua myös ahdistuksesta. Ja vaikka Franklin todennäköisesti puhuu pelosta yhteiskunnallisena tilana, hän voisi yhtä lailla puhua

Kukaan ei ole tainnut säästyä kohtaamasta jollain tavalla terapiaa luonnehtivaa ikiaikaisinta mielikuvaa. Nimittäin ajatusta siitä, että terapiassa olisi jotain hävettävää. Tai toisin sanoen, että terapiassa käyvät ihmiset jollain tavalla eroaisivat muusta massasta – ja nimenomaan eivät edukseen. Kyseenalaistan tämän vahingollisen myytin. Tai en vain kyseenalaista, vaan vastustan. Terapiassa ei yksinkertaisesti ole hävettävää. Piste. Hävettävää on

Tiedätkö sen tunteen, kun pää on yllättäen ja odottamatta yhtäkkiä ihan tyhjä? Kun täytyisi esimerkiksi puhua tai kirjoittaa, mutta aivot sanovatkin sopimuksen irti? Itselleni se on kummallisen yleinen ja toistuva kokemus. Jostain syystä aivoni sakenevat varsinkin silloin, kun pitäisi kirjoittaa jotakin pitkään lykättyä ruudinkuivaa hankepaperia tai puhua kriittiselle yleisölle. Myös yritykseni oppia jotakin yritysverotuksesta katoavat