Nykypäivänä self-help-kirjat eli erilaiset elämäntaidon oppaat pursuilevat kirjakauppojen hyllyistä. Myös erilaisia mielen ja ajattelun valmentajia versoaa nyt isommissa kaupungissa kuin sieniä sateella.
Eikä syyttä! Olemme heränneet Suomessakin hiljalleen siihen havaintoon, että omaan elämään ja mieleen voikin vaikuttaa. Ja että niihin voi vaikuttaa nimenomaan tutustumalla tietoon, joka auttaa ymmärtämään, miten omaa sisäistä maailmaa voi laittaa uuteen uskoon.
Monet ihmiset varsinkin yliopistomaailmassa tuntuvat elävän sillä kannalla, että self-help on turhaa. Itse olen eri mieltä. En toki ole myöskään sillä kannalla, että kaikki self-help-kirjallisuus olisi hyödyllistä. Osa on sanomaltaan rutikuivaa itsestäänselvyyksien latelemista. Mutta perussanoma on silti mielestäni hyödyllinen: jos ihmisen oma mieli on se taho, joka on alun perin laittanut vinkuralle sekä tavan katsoa maailmaa että elää siinä, on väistämättä oman pään ulkopuolelta tuleva herättely tarpeellista. Tämä herättely voi tulla yhtä lailla kirjasta kuin toiselta ihmiseltäkin. Mutta ulkoapäin sen on tultava, koska mielen kiemuroihin kuuluu taipumus toistaa itseään ja todistella omaa totuuttaan, yleensä muutosta vastustaen.
Paluu perusasioiden äärelle
Tästä huolimatta monilla on tapana ajatella, että elämäntaito kyllä tulee kaiken muun sivussa, sitä ei tarvitse erikseen pysähtyä oppimaan. Olen sitä mieltä, että kyllä pitää. Muuten kaikki muu vie huomiomme. Tässä alati jonnekin kiirehtivässä some-/markkina-/tietoyhteiskunnassa ei sitä rauhan hetkeä tule, jos sitä ei itse järjestä. Vastuu itsestämme ja elämämme laadusta on itsellämme. Aina.
Mutta on syytä ymmärtää, että elämäntaidoissa kyse on enemmin kysymisestä kuin vastaamisesta. Kun olemme kysyvällä kannalla ja tutkimme elämää rauhassa itseämme kuunnellen, alamme oppia. Ymmärrystä lisäävät kirjat ja viisaat auttajat voivat näyttää tietä tällä polulla, mutta lopulta oma polku on myös itse rakennettava. Mutta vaikka vastuu on itsellä, suuntaa ei välttämättä näe itse. Siksi on tärkeää kuunnella samalla muita. Parhaiten muut voivat auttaa kysymällä kysymyksiä, jotka herättävät tutkiskelun itsessä ja omissa sielun sopukoissa.
Elämästä opittuja oppeja voi olla vaikea laittaa sanoiksi: ne vain ”ovat”. Mutta jokainen, joka huomaa oman ymmärryksensä ja viisautensa kasvaneen, tietää sen jollain tavalla. Se on näkökulman laajentumista, etäisyyden ottamista, syvempää ymmärtämistä. Filosofi voisi hienosti kutsua tätä prosessia hermeneuttiseksi kehäksi. Maalaisjärkisemmin tunnemme sen ihmisenä kasvuna.
Kasvu on kummallinen asia, koska se tuntuu sekä vievän eteenpäin että palauttavan taaksepäin. Kun kasvamme itseksemme, saatamme tulla monella tavalla samanlaisiksi kuin kenties olimme lapsina: asioihin uteliaasti suhtautuviksi, herkästi innostuviksi, itseämme ja tunteitamme kuunteleviksi, hetkessä eläviksi. Ehkä palaamme niiden samojen harrastusten äärelle, joita lapsena harrastimme, kun olemme aikuisina valmiit kasvamaan itseksemme. Silti kasvamme myös toisenlaisiksi, enemmän kohti aikuisuutta: vastuun itsestämme ottaviksi, toiset ihmiset huomioiviksi. Kasvu on usein ristiriitaista, se on sekoitus aikuisuutta ja lapsuutta.
On myös kummallista, kuinka kasvu vie aivan perusasioiden äärelle. Yhtäkkiä sitä vain huomaa tulleensa aikuiseksi, kun ymmärtää säännöllisen ruokarytmin merkityksen, puhumattakaan riittävästä unesta. Ainakin itse olen niin jääräpäinen, että opettamalla tämä oppi ei tarttunut – piti itse kokeilla vaihtoehtoja ja todeta ne huonommiksi. Kantapään korkeakoulu on lyömätön opettaja.
Pysähdy siis kysymään itseltäsi, mihin suuntaan sinä olet kasvamassa. Oletko mahdollisesti unohtamassa itsesi ja suorittamassa oletettuja vaatimuksia? Niin käy meistä monille.
Vai oletko jo saanut jostain oivalluksen langasta kiinni, siis hoksannut, että juuri tällainen minä olen ja näin minun on elettävä, jotta voisin kukoistaa?
Tartu siihen kaikin voimin, sillä se on sinun elämänlankasi.
