Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Olen kamppaillut yli vuoden ajan väitöskirjatyössäni vastaan tulleen toimeen tarttumisen ongelman kanssa. Lyhyesti sanoen tutkimustyö, ja aivan erityisesti tieteellinen kirjoittaminen, eivät tunnu huvittavan oikeastaan minään päivänä.

Olen tehnyt väitöstyötä jo pitkään ja tiedän kokemuksesta, että minulla on ollut matkan varrella paljon myös hetkiä, joina olen halunnut tehdä tutkimusta ja se on edennyt kiitettävästi. Viimeisen vuoden aikana näitä hetkiä on ollut kuitenkin aivan liian vähän, ja se on alkanut huolestuttaa minua päivä päivältä enemmän.

Tiedän, etten ole yksin toimeen tarttumisen ongelman kanssa. Kamppailit sitten opinnäytetyön, vessan siivoamisen tai juoksulenkille lähtemisen kanssa, asioiden suunnitteleminen tuntuu yleensä olevan helpompaa kuin se hetki, jona suunnitelma tulisi toteuttaa. Tämä ei koske kaikkia suunnitelmia, vaan se koskee nimenomaisesti tehtäviä, jotka vaativat epämukavuuden sietämistä eli toisin sanoen ponnistelua.

Tunnista, millaista ponnistelua välttelet

Ponnistellessaan ihminen joutuu tavalla tai toisella ylittämään mukavuusalueen vyöhykkeen ja astumaan epämukavuusalueen puolelle. Merja Tomperi (2018, 125-129) jakaa ponnistelun neljään erilaiseen kategoriaan: 1) kehonponnisteluun, 2) aivoponnisteluun, 3) sosiaaliseen ponnisteluun ja 4) mielen ponnisteluun. Tunnistatko tästä jaottelusta jonkin ponnistelun lajin, joka on sinulle erityisen haastava?

Fyysinen ponnistelu tarkoittaa luonnollisesti fyysistä rasitusta. Liikuntasuoritus vaatii kykyä ponnistella fyysisesti, mutta myös esimerkiksi paikallaan pysyminen voi olla fyysisesti hyvin rasittavaa. Tästä syystä esimerkiksi pitkä automatka on fyysisesti kuluttava kokemus.

Aivoponnistelu taas tarkoittaa älyn ja mielen voiman käyttämistä. Keskittyminen esimerkiksi matematiikan ongelmaan on aivoponnistelua, joka vaatii tekijältään muun muassa muistia ja kykyä ylläpitää tarkkaavaisuutta. Aivoponnistelun jälkeen tunnet mielen olevan selvästi väsynyt, eikä keskittyminen enää ota onnistuakseen.

Kolmas kategoria, sosiaalinen ponnistelu, tarkoittaa sosiaalisen epämukavuustilan sietämistä. Tällöin ihminen joutuu ponnistelemaan kestääkseen niitä tunnetiloja, joita jokin tietty sosiaalinen tilanne nostaa pintaan. Esimerkiksi lääkäri, jonka tehtävänä on kertoa potilaalle erittäin huonoja uutisia, joutuu todennäköisesti ponnistelemaan sosiaalisesti (olettaen tietysti, että lääkäri on potilasta kohtaan empaattinen). Sosiaalista ponnistelua voi olla myös se, kun saat ristiriitaisia ohjeita työnantajalta ja yrität toteuttaa niitä parhaalla tavalla tietämättä oikeastaan tarkalleen, mitä tulisi tehdä.

Viimeinen kategoria eli mielen ponnistelu tarkoittaa kykyä ylläpitää mielen lujuutta tilanteissa, joissa herää ikäviä ajatuksia ja tunteita. Esimerkiksi omien virheiden sietäminen on sellaista mielen lujuutta, joka vaatii ponnistelua. Mieli joutuu ponnistelemaan myös silloin, kun pintaan tulee ajatuksia siitä, että työ ei ole yrittämisen arvoista, että emme osaa tai pysty tai olemme kyllästyneitä. Myös esimerkiksi epämiellyttävän ruoan syöminen vaatii mielen lujuutta, eli kykyä kestää esiin nousevat vastenmieliset tunteet ja jatkaa toimintaa niistä huolimatta.

Astu ulos noidankehältä

Silloin, kun toimeen tarttuminen on ongelmallista, ihminen ei pysty tarpeeksi ponnistelemaan toivotulla tasolla vaan jää liian usein mukavuusalueellensa jättäen väliin suunnitellut tehtävät. Jos väliin jättämisiä tulee tarpeeksi paljon, turhauma alkaa kasvaa.

Turhauman kasvaessa voi käydä niin, että ihmisen usko omaan kyvykkyyteensä saada asia hoidetuksi alkaa kyseenalaistua. Tällöin pintaan nousee ajatuksia, etten pysty tähän, ja ehkä pitäisi vain antaa suosiolla periksi. Silloin, kun usko omaan osaamiseen horjuu, toimeen tarttumisen ongelma vaikeutuu yhä entisestään, sillä alkuperäisen ponnistelun lisäksi täytyy kestää myös sen esiin nostamia ikäviä pystymättömyyden ja osaamattomuuden tunnetta. Syntyy siis jonkinlainen noidankehä: kun koen, että en pysty, en tee, ja kun en tee, koen yhä enemmän että en pysty.

Miten noidankehästä sitten pääsee ulos? Ensimmäinen askel kohti kehän murtamista on, että kieltäydyt missään olosuhteissa uskomasta ajatuksiasi siitä, ettet pysty. Ne voivat tuntua hyvin todellisilta, mutta johtavat harhaan. Voi olla totta, että et osaa jotakin, mutta mihinkään kiveen ei ole kirjoitettu, ettet voisi oppia. Jos toistat mielessäsi mantraa ”En osaa”, kokeile ottaa käyttöön taikasana, joka muuttaa koko lauseen merkityksen: ”En osaa… vielä”. (Tomperi 2018.)

Jos epäilet ylipäätään kykyäsi oppia, palauta mieleesi, mitä kaikkea muuta olet oppinut. Mitä jos lapsena et olisi oppinut lukemaan? Tai edes kävelemään? Jos olet oppinut aiemmin asioita, mieti, millä perusteella uskot, että tämä taito olisi kadonnut. Tai jos opit vain tietyllä tavalla, esimerkiksi käsillä tekemällä, voisitko hyödyntää tätä olemassa olevaa taitoa uuden taidon hankkimisessa?

Ota käyttöön tekemisen valonheitin

Rolf Dobelli (2018, 243-246) kirjoittaa kirjassaan Paremman elämän taito maksimaalisen mietinnän pisteestä, joka tulee aina vastaan, kun suunnittelet jonkin asian tekemistä tai idean toteuttamista. Tämä piste on se hetki, kun suunnitelmat ja mietinnät asiasta eivät enää tuota mitään uutta.

Eli jos kirjoitat vaikkapa liiketoimintasuunnitelmaa, tulet maksimaalisen mietinnän pisteeseen silloin, kun et voi enää täydentää suunnitelmaa millään merkittävällä vaan on ryhdyttävä toimeen eli itse liiketoimintaan, jotta tieto ja osaaminen aiheesta voisi taas kasvaa. Dobellin mukaan jonkin asian suunnitteleminen ja miettiminen on kuin taskulamppu, mutta itse tekeminen eli toimeen tarttuminen on tähän nähden kuin valonheitin. Kun tekee, näkee kauemmas. Pablo Picasso on todennut, että ryhdyttävä maalaamaan, jotta tietäisi, mitä aikoo maalata.

Jotta voisit toden teolla tarttua tekemisen valonheittimeen, on tärkeää, että löydät toiminnalle merkityksen. Miksi haluat tarttua tuumasta toimeen tietyssä asiassa? Miksi tuo asia on sinulle tärkeä? Merkityksen ei tarvitse olla suuri: pomon saaminen pois niskasta on jo sellaisenaan todella hyvä syy tarttua toimeen. Tunnistamalla näin merkityksen kirkastat fokusta ja motivoit itseäsi toimintaan. Käytä vaikka kaksi minuuttia ja kirjoita ylös syyt, miksi haluat tarttua toimeen. (Lue lisää, Allen 2015.)

Tekemisen valonheitin toimii syventäen keskittymistä ja kohdistaen huomiota, jolloin asiat alkavat kuin itsestään pilkahdella mieleen. Kun vasta mietit jonkin tekemistä, mielesi ei pysty kannattelemaan kaikkia mahdollisia ideoita, vaan se ikään kuin säästelee itseänsä rajoittaen mielikuvitusta reilusti. Mutta kun alat kirjaamaan ideoita ylös paperille tai alat toteuttaa toimintaa käytännössä, mieli lakkaa säästämästä ja alat tehdä oivalluksia ja löytää yhteyksiä asioiden välillä. Tällöin muisti toimii aivan eri tavalla ideoiden tuottajana kuin suunnitteluvaiheessa.

Jos et usko, niin kohdista hetkeksi ajatuksesi punaiseen väriin. Katso sitten ympärillesi. Todennäköisesti punaiset tavarat hyppäävät silmiisi automaattisesti. Samalla tavalla fokusoituneena johonkin aiheeseen, aivot nostavat esille ”punaisia tavaroita” eli aiheeseen liittyviä ajatuksia. Tämä ei ole mahdollista, jos et ala toimia vaan vasta mietit toimintaa pelkän ajatuksen tasolla. (Allen 2015.)

…Mutta muista myös lempeys

Nykyään kaikenlaiset ammattilaiset ja asiantuntijat, harrastajat ja keittiöpsykologit, toitottavat lempeyden ilosanomaa. Joitakin tämä varmastikin ärsyttää. Mutta silti: väitän että nämä ihmiset ovat todella oivaltaneet jotakin tärkeää.

Lempeys on keino ylläpitää sellaista rentoa mielentilaa, joka itse asiassa mahdollistaa tekemisen, ei vesitä sitä. Karatekoiden elämännuorana on pysyä rentona, jotta kaiken keskittymisen ja voiman voisi ottaa käyttöön sinä yhtenä sekuntina, kun isketään käsi läpi tiiliskiven. Allen (2015, 12) kirjoittaa tässä karatekan mielentilassa mielen olevan kuin vesi: se on mitä se on, eikä sen perusolemus muutu, vaikka sinne paiskattaisiin kuinka iso kivi. Se ei ole kärsimätön, eikä se muserru paineen alla. Psykoterapeutti Maaret Kallio käyttää samasta elämänasenteesta termiä ”lujasti lempeä” (Kallio 2016).

Yksi osa tätä lempeyttä voi olla hyväksyä myös toimeen tarttumisen ongelma. Tämä on se vaihe, jossa itse olen tällä hetkellä väitöskirjatyöni suhteen. Minulla on yhä ongelmia toimeen tarttumisen kanssa, mutta koen, että olen ottanut askeleen eteenpäin pelkästään jo sillä, että en rääkkää itseäni asialla jatkuvasti mielessäni. Tällöin energiaa vapautuu muuhun tekemiseen ja ehkä jonain päivänä löydän lisävoimia, ja ehkäpä jopa myös uutta innostusta, tutkimustyöhön.

Lopuksi tämän kirjoituksen ydinviesti tiivistettynä: Jos et osaa, voit oppia. Jos ajatuksen tasolla asia ei enää ajattelemalla muutu muuksi, kokeile jotakin konkreettista toimintaa. Ja jos et siltikään onnistu, anna itsellesi anteeksi. Ja jos tämän jälkeen vielä jaksat, yritä uudelleen.

Kuva: Pixabay.

Viittaukset:

Allen, David (2015) Getting Things Done. The Art of Stress-Free Productivity. Revised Edition. New York: Penguin Books.

Dobelli, Rolf (2018) Paremman elämän taito. 52 reittiä onnellisuuteen. Suomentanut Anne Mäkelä. Jyväskylä: Atena.

Kallio, Maaret (2016) Lujasti lempeä. Helsinki: WSOY.

Tompuri, Merja (2018) Tartu toimeen. Opas työskentelytaitojen opettamiseen. Jyväskylä: PS-kustannus.

Etsitkö työnohjausta Tampereella?