Toisin kuin useimmat ikätoverini, en ollut kiinnostunut ajokortin hankkimisesta tullessani täysi-ikäiseksi. Tai sen koommin muinakaan tuon iän jälkeisinä vuosina. Ajokortille ei tuntunut olevan kaupungissa liikkuessa tarvetta. Toisaalta pelkäsin myös, etten mitenkään voisi oppia ajamaan. Tai että ajaessani vieraisiin paikkoihin eksyisin toivottomasti ja vähintään nolaisin itseni totaalisesti.
SIlti minua alkoi kuitenkin vaivaamaan ajokortin puuttuminen. Jostain syystä tuntui, etten ollut sen tähden ihan yhtä kokonainen kuin muut tuntemani aikuiset. Polttopisteessä, jossa päätin ajokortin hankkia, tunsin itseni niin avuttomaksi, että tulin siihen lopputulokseen, että asialle on kerta kaikkiaan tehtävä jotain. Joten usko tai älä, päätin ottaa härkää sarvista! Lopulta sain ajokortin viime kesänä. (Ja vieläpä koska olen hidas askeleissani, harkinta-aikani ajokortin hankkimiseen kesti vuoden, ja tämän päälle vielä ajo-opetukseni toisen vuoden!)
Ajamaan oppiminen on ollut kärsivällisyyden koulua. Olen kyllä eksynyt, niin kuin pelkäsin, ja olen myös nolannut itseni. Ja otsikkokin sen jo kertoo – olen myös ajanut käsijarru päällä. Joka on kokemukseni mukaan varsin hidasta ja hankalaa, mutta jota ei välttämättä huomaa ajaessa ollenkaan.
Kuten varmaan arvasit, tämä ei kuitenkaan ole kirjoitus ajamisesta, vaan elämästä itsestänsä. Metafora on tietysti ilmeinen. Kuinka monia meitä on, jotka huristelevat elämää läpi käsijarru päällä? Tällä tarkoitan sitä, että kuljetaan kyllä eteenpäin, mutta jarrutellaan matkalla täysin tarpeettomilla tavoilla.
On tietysti lukemattomia hyviä syitä sille, miksi elämässä kannattaa välillä jarrutella. Joskus asiat etenevät liian nopeasti. Joskus eteneminen ilman jarruja voi olla liian vaarallista: muutos tai unelman tavoitteleminen voi tulla niin ison riskin kera, ettei sitä jaksakaan kantaa, ainakaan juuri nyt. Joskus täytyy myös hidastella, koska aiempi luku oli niin vauhdikas, että on tullut aika hengähtää. Näissä hetkissä on tärkeää antaa itselle aikalisä ja sanoa mielessään: ”Tämä hetki on minulle vaikea, koska olen väsynyt/ turhautunut/ järkyttynyt/ loukkaantunut/ ahdistunut… Joten pysähdyn tähän. En kiirehdi eteenpäin, vaan annan itselleni aikaa.”
Mutta aika monilla käy kuitenkin myös niin, että jarrut jäävät suotta päälle aivan liian kauaksi aikaa. Että oikeastaan ei ole mitään syytä hidastaa, ja kenties vieläpä ruumis, sielu ja mieli kaipaavatkin jo vauhtiin pääsyä – ja siltikin jäämme junnaamaan jarrut päällä. Kokemus tuntuu ehkä sisäisenä tukaluutena: niin kuin olisi lähdössä lentoon, mutta ei sittenkään. (Tai vähän niin kuin aivastus olisi tulossa ihan juuri, mutta ei kuitenkaan…)
Onko lentäminen mahdollista?
Palataan vielä auton rattiin. Koska olen ajanut niin vähän aikaa, ajaminen herättää minussa laajan kirjon tunteita. Tunnen joskus vapauden tunnetta, mutta paljon useammin tunnen turhaumaa, joka on pohjimmiltaan osaamattomuuteni tuottamaa avuttomuutta. Unohdan usein monia asioita eikä keskittymiseni riitä kaikkeen tarvittavaan. Olen tehnyt myös ainakin yhden hyvin vaarallisen virheen, josta selvisin naarmuitta moukan tuurilla toisen auton jarruttaessa. Vähemmän vaarallisia mutta typeriä virheitä olen tehnyt lukemattomasti.
Uuden taidon oppiminen on vaikeaa ja turhauttavaa. Siinä myös tekee virheitä väistämättömästi. Opettelitpa mitä tahansa taitoa täysin alusta, niin vauhtiin päästessäsi kohtaat myös laajan skaalan värikkäitä tunteita. On hetkiä, jolloin tekee mieli heittää pyyhe kehään. Ja sitten on myös onnistumisen hetkiä, jolloin muistaa, miksi halusi juuri tätä taitoa opetella ja mitä sisältöä se elämään tuo.
Me kaikki pystymme opettelemaan uusia taitoja ja astumaan uusiin lukuihin elämässämme, ja me kaikki olemme niin myös tehneet. Kävelemään opetellessamme olemme kaikki kompuroineet. Kävelemään opetteleva lapsi nousee kuitenkin pystyyn aina uudelleen. Mitä jos lapsena olisimme kokeilleet kävelemistä vain kerran, kaatuneet ja päättäneet saman tein, että tämä ei ole minun juttuni, tätä en mitenkään opi?
Me ihmiset pystymme kyllä muuttumaan ja oppimaan uusia asioita. Mutta voi olla niin, että sinun ja nykyhetkisen unelmasi välissä on yksi ongelma. Nimittäin käsijarru.
Peter Panin viisaus on, että sillä hetkellä, kun alat epäröidä, onko lentäminen mahdollista, teet siitä itsellesi mahdotonta. Uskon, että samat voimat pätevät elämässä. Kun alat epäröidä, onko unelmiesi toteuttaminen mahdollista, olet jo tekemässä siitä mahdotonta. Silloin alat jahkata ja jarruttaa.
Tällä tekstillä en pyri rohkaisemaan hullunrohkeutta. Kaikkia unelmia ei ole tarkoituskaan toteuttaa. Usein unelmat myös vanhenevat nopeasti, ja intohimo niiden toteuttamiseen sammuu. Varmaan kaikki tunnistavat elämässään joitakin unelmia, jotka joskus olivat tärkeitä, mutta jotka muuttuivat matkan varrella toisiksi. Hyvä niin.
Monilla meistä on kuitenkin myös kestävämpiä unelmia. Sellaisia, jotka ovat niin syviä, että mikäli niitä ei uskalla edes yrittää toteuttaa, tuntuu siltä, kuin elämä jäisi kokonaan elämättä.
Näille unelmille kannattaa antaa mahdollisuus. Siihen tarvitaan kuitenkin todennäköisesti tavallista enemmän rohkeutta ottaa käsijarru pois päältä. Päätös tavoitella omia unelmiansa on tietysti jokaisen oma. Tässä on hyvät ja huonot puolensa: valta on itsellä, mutta toisaalta, niin on myös vastuu ja riski. Me käsijarruihmiset tapaamme kuitenkin ylikorostaa vastuun ja riskin merkitystä ja vähätellä sitä, miten hyvältä se toinen puoli, nimittäin valta toteuttaa itse omia unelmiansa, oikeasti tuntuu.
Joku tuntematon viisas ihminen on joskus sanonut: ”Et voi ylittää valtamerta, jos et uskalla jättää rantaa taaksesi.”
Kuva: Pixabay.
Etsitkö terapiaa Tampereella?
